Vanhaa Kalvolaa

Anja Sarvaksen mukaan Kalvola on todennäköisesti pysynyt eränkäyntialueena , jonne rautakauden keski- ja loppuvaiheessa n. 500-1200 jKr. asettui ihmisiä asumaan. Tätä osoittavat runssat hautalöydöt ajalta, jotka kertovat Kalvolan olleen Hämeen rautakautisen kulttuurin sydänaluetta. Samaan ns. merovingiaikaan löytyy järvialueelta asutuksen selvää tihentymistä merkitseviä uusia kalmistoja niin Kalvolasta, kuin myös Sääksmäeltä, Tyrvännöstä ja Hämeenlinna alueilta sekä Urjalasta.

Ehkä ensimmäisiä kirjallisia mainintoja Kalvolasta maanomistusasioita koskevassa käräjäkirjassa, jossa Sääksmäen Voipaalaan kokoontuivat 10.2.1405 Sääksmäen, Saarioisten, Pälkäneen ja Kulsialan rahvas, sekä neljä päivää myöhemmin Hattulan Hurttalaan Hattulan, Lehijärven, Kalvolan ja Kulsialan väkieä.Sarvas päättelee, että Kalvola tuolloin oli Hattulan kappeli tai apupitäjä. Vielä varhemmin, eräistä asiakirjoista löytyvien paikannimien (Kyckalum, Kakelem, Kechala) Vijo-Kustaa Kuuliala on tulkinnut tarkoittavan Kalvolan kirkonkylää Keikkalaa, joka siis nähtävästi jo 1330-luvulla oli kirkkopitäjän keskus. Samaa todistavat hiljaisesti Kalvolan kirkon veistokset 1300- (mahdollisesti jo hieman aiemminkin), 1420- ja noin 1450-luvulta, joista kaksi esittää kirkon suojeluspyhimystä, pyhää Olavia eli ”Vanhaa Uotia.

Kirsti Arajärvi puolestaan kertoo, miten Sääksmäen suuri kirkkopitäjä oli 1300-luvulla jaettu kolmeen hallintopitäjään: Sääksmäen, Saarioisten ja Kalvolan hallintopitäjiksi. Urjalan keskeinen alue, Urjalankylän tienoo Rutajärven eli Airanteen rannalta joutui halkaistuksi Saarioisten (johon pysynyt Akaakin kuului) ja Kalvolan hallintopitäjille Airanteen neljänneskuntina. Akaa itsenäistyi seurakuntana 1483, jolloin Urjalassakin oli jo kirkko.

Kalvolan vanhimmista kirkkorakennuksista on säilynyt kirkkomaalla, samoin kuin naapurissa Akaassa ja Urjalassa

Arajärvi, Kirsti. Urjalan Historia I. 1973
Sarvas, Anja ja Suvanto Seppo. Kalvolan historia I-II.
Hämeenlinna 1992.